Spartathlon 2023
Maailman rankin ultrajuoksukisa? Näillä sanoin kuvataan 246km pituista reittiä Ateenasta Spartan kylään, jonka Pheidippes juoksi hälyttääkseen spartalaisia apuun Persian taisteluun joskus vuonna kivi ja miekka. Olen kuitenkin juossut enemmänkin vuorokaudessa, joten vähän ihmettelin, että mikä tässä nyt niin vaikeaa on. Hankalimmiksi ennen starttia ajattelin ainoastaan päivälämpötilan, joka saattaisi nousta yli 30 asteen sekä olisihan reilussa 2000 nousumetrissä hitusen kapuamista kisan mittaan.
Saavuimme Kreikkaan jo alkuviikosta ja autovuokraamon kautta suuntasimme samantien Korinthin kaupunkiin, joka sijaitsee noin 80km päässä Ateenan lähtöviivalta. Kerkesimmekin seuraavina päivinä käydä reittiä autosta käsin hyvin lävitse ja kuvissa vaativalta näyttävä Mt. Parthenionille nouseva polkupätkä tulikin koettua jo ihan omin jaloin.
Perjantaina kisaa edeltävänä päivänä olimme jo saaneet numerolaput ja kokoontuneet suomalaisten kisaajien kanssa hiomaan kisataktiikoita. Huonekavereiksi sainkin hiukan kokemusta omaavat F. Olaussenin ja M. Forsströmin joka pari vuotta aiemmin suoritti reitin aikarajoissa läpi. Spartathlon päästävä maaliin siis 36 tunnissa.
Omaa taktiikkaa kävin huoltajani eli vaimoni Sallan kanssa läpi myöskin. Tarkoituksena oli aloittaa aamun ensimmäiset tunnit hiukan reippaammin, jotka saataisiin juosta melkeinpä kokonaan alamäkeen ja vielä pahimman auringonpaahteen ollessa poissa. Päivällä sitten rauhoituttaisiin ja odoteltaisiin pimeän tuloa, jolloin olisi hyvä taas jalkojen antaa viedä.
Kisa lähtikin vauhdikkaasti liikkeellä. Olin noin kymmenentenä mihinkä olin myös omaa sijoitustani kaavoitellut hyvän päivän sattuessa. Sykkeet kuitenkin näyttivät reilua 20 pykälää normaalia korkeampaa, mutta en kuitenkaan huolestunut, koska a) rannesyke kyseessä, joten oletin sen vain olevan virheellinen ja b) meno tuntui kevyeltä.
Ateenan kaupunkipätkästä selviydyttyä, ja ainoastaan yhdessä Y-risteyksessä hiukan jouduin pohtimaan mihinkä reitti menee. Onneksi takaa tuli ilmeisesti kokeneempi kaveri ja hän huitoi vaan menemään eteenpäin. Ultrajuoksun hehkusta ei oikein Ateenan osalta muutenkaan päässyt nauttimaan kun välillä autot oli parkkeerattu jalkakäytävälle ja välillä joutui vauhdilla kulkevia autoja enempikin varomaan. Lisäksi tien varret olivat täynnä jätettä. Omatunto olikin hiukan ihmeissään, että voinko heittää energiageelini tuohon vai etsinkö seuraavan roskiksen!
Megaran 43km huollon jälkeen reitti alkoi ainakin autojen osalta helpottamaan. Huollossa myös ekaa kertaa näin Sallaa ja todettiin vauhdin olevan ok vaikka hiukan olinkin etuajassa 3:20 ajalla. Vilkaisin myös paitaa, jossa huomasin valkoisia rantuja. Suolat olivat siis puskeneet läpi. Ei hyvä merkki. Olo oli kuitenkin ok, mutta ehkä järkevintä nyt edetä rauhallisesti. Päivän kuumimmat hetketkin alkoivat lähestyä vaikka pieni pilvisyys helpottikin urakkaa.
Megarasta Hellas Kaniin meni lähes yksin juostessa. Muutamat öljynjalostamot olivat komeita ohitettavia ja taukoa pitäviltä työmiehiltä saikin huippua kannustusta! Pahasta hajusta en niin piitannuttaakaan vaan tämä osuus meni mukavasti lävitse. Ja jossain välissä taisi olla se uppoava tankkerikin, josta kokeneemmat osasivat kertoa. Surullisen näköistä uppoavaa paattia olisi mieli tehnyt jäädä katselemaan pidempäänkin.
Hellas Kanin 83km huoltoon tultiin kuitenkin pienesti väsyneenä. Muutaman sijan olin antanut periksi ja huollossa totesin, että kaikki ei ole ihan ok. Lippistä kuitenkin vain syvemmälle päähän ja nyt päästiin reitille mitä oltiin autolla ajettu. Tiesin ettei varjoa ole luvassa ja kuumin aika oli nyt. Salla vielä hieroi pohkeet lähtövalmiiksi, mutta heti lähdettyäni porukkaa meni vasemmalta ja oikealta ohi. Ensimmäisiä kävelypätkiä jouduin ottamaan, kun pieniä kramppeja alkoi esiintyä. Otin suolatabletteja ja keskityin juomaan, jotta tilanne ei pahentuisi ja uskoin tilanteen menevän ohitse.
100km lähestyessä kaivoin puhelimen esille. Kilometrit eivät edenneet yhtään. Pohkeet olivat aivan tiltissä. Reidet jumissa. Soitin Sallalle ja kerroin tilanteen. Hiukan lohtua puhelu tuottikin ja seuraavalle yhteiselle huoltopisteelle ei kuitenkaan kovin pitkä matka enää ollut, joten yritetään sinne selvitä. Vuoristoiset maisemat olivat myös mukavat mikä piristi mieltä vaikka vauhti ei päätä huimannut.
Aurinko porotti pilvien takaa, mutta onneksi kevyt tuuli helpotti oloa vaikka juoksusta ei edelleenkään tullut mitään. Lisäksi laskeskeltiin pimeän alkavan kohta ja mietittiin josko vähän viileämpi ilma parantaisi oloa. Vaikeaa oli kuitenkin 110-130km välinen pätkä. Laskeskelin jo eroa raatobussiin että milloin oma matka päättyy.
140 kilometri ja Malandrenin huolto. Olin jo henkisesti luovuttanut kisan. Ensimmäistä kertaa ikinä kisahistoriassa olo oli oksettava. Mikään ei maistunut. Huimasi. Jalkoja särki. Kävin maahan makaamaan ja pyysin Sallaa nostamaan jalat tuolille ylös. Salla loi uskoa, että edes seuraavalle huoltopisteelle 3 kilometrin päähän jatkaisin. En kuitenkaan uskonut sinne asti selviävän ja helpompi järjestäjänkin poimia minut tästä kyytiin kuin etsiä ojan pohjalta makaamasta. Mietittiin mikä voisi maistua kun lähes kaikki vaihtoehdot oli käyty läpi. Ohi kiitävän sekunnin ajan matkalla kävi mielessä kaupan mikropitsan maistuvan. Kerroin tästä, ja Salla kaivoi jostain meetvurstin paloja. Maistoin yhden. Otin toisen. Samalla paikoillaan pysyessä alkoi kroppaa kylmää jäätävästi. Kaksi omaa takkia ja Sallan joku takki vielä päälle ja vaihdettiin vielä shortsit täristen pitkiin trikoisiin. Nappasin meetwurstimukin mukaan ja päätin keskeyttää sitten sinne ojan pohjalle.
Mieli kuitenkin alkoi piristyä. Tiesin, ettei ollut enää pitkälti 160 kilometrin kohdalla olevalle vuoren huipulle, jonka olin aiemmin viikolla käynyt kiipeämässä. Halusin tuonne. Yritin ottaa muutamia juoksuaskelia. Ei mihinkään. Maha sen sijaan alkoi toimia. Meetvurstit upposivat. Seuraavalta järjestäjän huoltopisteeltä nappasin sipsejä mukaan. Ja kokista. Voimat alkoivat kasvaa.
Yhtäkkiä huomasinkin että pysyn jo muiden vauhdissa. Ennen vuorelle nousua vielä muutamat yhteiset huollot ja Sallakin ihmetteli, että joko nyt olen huoltopisteellä. Pyysin lisää metukkaa ja taisin heittää jo kaksi takkia pois päältä. Vauhti vain kasvoi, mutta pidin kuitenkin pään kylmänä. Nyt voisin pilata kisan juoksemalla liian kovasti. Matkaa oli kuitenkin vielä 100 kilometriä Spartaan.
Yöllinen vuoren ylitys sujui mallikkaasti vaikka yhden takin jouduinkin kaivamaan takaisin. Ylämäet joutui kävelemään ja kova tuuli pääsi taas kylmettämään kroppaa. Vuoren toiselle puolelle en ollutkaan vilkaissut aiemmalla reissulla, joten nyt oltiin tuntemattomilla teillä. Jyrkkää ja kivikkoista alamäkeä reitti tarjoilikin pitkälti seuraavan kilometrin. Otin alamäen varmasti vaikka, ihme ja kumma, jalkoja olisi löytynyt.
Yö alkoi olla syvimmillään ja reilu 20 tunnin eteneminen alkoi painamaan silmiä kiinni. Oltiin palattu leveälle asfalttibaanalle, jolla näin ainoastaan muutaman juoksijan valon. Usvaa alkoi myös nousta jostain (oletin, että merestä vaikka oltiin tosiaan keskellä Kreikkaa) ja usvan keskeltä näin ikäänkuin linnan valoja. Hiukan ihmettelin miksi tuolla noin isot valot on. Epäilen kyllä vieläkin näkemääni. Samaan aikaan jostain kaukaa kuului tasaiseen tahtiin tykin ammuntaa. Mietin koko ajan miksi aamuyön tunteina harjoitellaan sodankäyntiä. En kuitenkaan kehdannut ohitse kipittävältä kanssajuoksijalta kysäistä näkeekö hän samat valot ja äänet. Saavuimme johonkin 170 kilometrin huoltopisteelle ja sanoin henkilöstölle lepääväni 10 minuuttia. Laitoin kelloon herätyksen päälle ja pään polviin ja nukahdin istualteen samantien. Olin saanut viltinkin päälle.
“One morning coffee”, pyysin seuraavalta huoltopisteeltä. Kreikkalaisnainen naurahti ja teki työtä käskettyä. Aamu alkoi hiukan sarastaa ja olo alkoi olla korjaantunut pienten unien ansiosta. Sallallekin kerroin kaiken olevan harvinaisesti ok saadessani aamupuuron mukaani. Mihinkään ei kolottanut ja maha tuntui toimivan. Sipsit maistui. Ja kokis. Usva lisääntyi maalaten maisemaa todella hienonnäköiseksi. Ihastelin näkymää samalla kun juoksukin alkoi kulkea aamun seitsemän asteen viileydessä.
Reittikin kääntyi isoille pelloille. Milloin näkyvissä oli suuria viinirypälepeltoja kun taas hetken kuluttua omenapuita vilisi silmänkantamattomiin. Olin onneni kukkuloilla. Juoksu tuntui kevyeltä. Napsin edellä meneviä selkiä yksi kerrallaan kiinni. Joidenkin kanssa vaihdettiin sana tai pari. Yksi asia kuitenkin mietitytti. Matkaa oli jäljellä vielä reilusti. Kello alkoi olla aamu jotain. Joudunko tosiaan vielä toiseen kuumaan päivään..
“Spartiii!!”, huudahdin, kun kerkesin lukemaan liikennemerkistä määränpään nimen, jota edelläkulkeva juoksija oli pysähtynyt kuvaamaan. Hymyilimme toisillemme ja tiesimme selviävän molemmat maaliin. Reitti kierteli mukavia pieniä kyliä, jossa paikalliset vanhukset olivat aamutoimissaan. Toivotimme Kalimerat toisillemme ja oli mukavaa nähdä pienoinen hymy vanhuksen kasvoilla.
Salla pääsi helpolla loppua kohti kertoessani pärjäävän yleisen huollon antimilla. Toki hyvä, että hän seuraili lähellä, sillä aurinko alkoi pikku hiljaa paahtaa ja minulla oli edelleen takki, trikoot ja pipo päässä. Kohta kaivettiinkin auton kätköistä shortsia ja kuivaa t-paitaa viimeisille kilometreille. Juoksu kulki edelleen mallikkaasti. Salla kertoi, että tarvitsisin jotain 5,8 kilometriä tuntiin päästäkseni aikarajoissa maaliin. Tieto helpotti, sillä pystyin tarvittaessa ottamaan enempikin kävelyä mukaan.
Viimeisten 20 kilometrin olisi pitänyt olla alamäkeä. Kuitenkin jokunen nousukin oli sinne saatu ja reippaalla powerwalkilla etenin hyvää vauhtia muista ohitse. Olimme palanneet juoksemaan isomman tien vartta vuoren rinteelle. Vastaan tulevat autoilijat jaksoivat tööttäillä ja kannustaa. Itsekin yritin hassuttaa toista juoksijaa kertomalla reitin menevän läheisen vuoren huipulle, mutta sain vain osakseni lisää hullun mainetta.
Lämpö alkoi nousta ja varjopaikkoja oli jälleen niukasti. Otin tavoitteeksi juosta kevyesti pidemmän pätkän, ja jos varjoa oli edes vähän tarjolla niin kävellä siinä kohdin. Huoltopisteiltä nappasin edelleen ensin veden huiviin, ja mukaan sipsejä ja toiseen käteen kokista. Vesimeloneja oli myöskin saatu tarjolle osaan pisteistä. Maistuivat taivaalliselta. Jääpaloja otin myös aika ajoin mukaan sekä kylmiä pesusieniä. En tiedä eikö kroppa enää jaksanut hikoilla sillä ihmeen ongelmitta pystyin kuumassa työskentelemään.
Viimeiset 10 kilometriä olikin sitten yhtä alamäkeä kohti Spartaa. Välillä toki tuntui, ettei kyläpahanen tule millään vastaan. Osa juoksijoista pysähtyi vielä viimeisillekin huoltopisteille nauttimaan eväitä kun itse pyyhälsin vauhdilla ohitse ja mietin olisiko minunkin pitänyt vielä ottaa jotain. Lopulta rakennuksia alkoi tulla enempi vastaan ja opasteetkin kertoivat enää muutaman kilometrin olevan jäljellä. Onnittelin vielä viimeisiä ohitettavia taputtamalla heitä olalle.
Spartan kylässä olikin sitten oikein karnevaalimeininki, kun ihmisiä oli kokoontunut kannustamaan. Pikkulapset halusivat ylävitosia ja jokaiselta parvekkeelta tuntui aplodeja tulevan. Kuningas Leonidaksen patsaalla olevaa maaliviivaa sen sijaan ei millään alkanut näkymään suoran päässä. Reitti kääntyikin yllättäen oikealle ja valtava huokaus pääsi koko kropasta. Siellä se vihdoin oli. Olo oli euforinen. Salla lapsien kanssa oli vielä ennen maaliviivaa vastassa ja kyyneliä pyyhkien astelimme patsaalle.
Loppuaika oli siis 32 tuntia ja 26 minuuttia ja sijoitus miehissä 76. Vaikka maaliinpääsy olikin ensisijainen tavoite, niin silti hampaankoloon jäi keskivaiheen ongelmat. Toisaalta kertaakaan en ole yli vuorokautta juossut, niin nyt sai siihen hyvää treeniä, jos vaikka 48h tulee joskus kokeiltua.
Valmennuksellinen näkökulma: vaikken aiemmin ollut juossut Spartathlonia, en muuttaisi nyt jälkikäteen mitään harjoittelussani. Matolla tehdyt pitkät mäkitreenit ja tietyt avaintreenit palvelivat jaksamista mäkisessä maastossa, jollaista ei Suomessa voi kokea. Nyt kokemusta on kuitenkin sen verran, että kisaan halajaville valmennettavilleni pystyn myös selventämään miten kisajärjestelyt Kreikassa hoidetaan. Spartathlonille ei kannata mielestäni ilmoittautua heti kun vähimmäisvaatimus 12h kisasta on tehtynä, vaan kokemusta kannattaa hakea jostain ainakin vuorokauden pituisesta kisasta, mieluiten sileältä. Spartathlonissa cut offit ovat tiukat alussa (maraton 4.45), mutta väljenevät matkan pidentyessä.
Maalissa sain kuulla suomalaisten naisten jäätävistä tuloksista. Ja toki yllättänyt, että moni kovista oli joutunut keskeyttämään.
Spartathlon. Varmasti yksi kovimmista ultrakisoista. Mutta myös tyydyttävimmistä.
